Münsteri-lehti

MÜNSTERI 2/2006

ARON – HENGENPELASTAJA

Halttusen Petri, 39, ja pikkumünsteri Aron von der Pixelerheide, 2, olivat lähteneet 8.9. Keski-Suomesta koereissulle Pohjois-Suomeen. Iltalento kuitenkin houkutti, ja kun reitti sivusi oman metsästysporukan majaa, Petri päätti kurvata sinne ja käydä tiirailemassa Aronin kanssa sorsia. Kahdeksan aikoihin illalla Petri sonnustautui kahluuhousuihin, nosti haulikon olalleen ja lähti Aronin kanssa metsälammelle. Lampi oli tuttu, mutta veneellä oli yleensä kuljettu. Petri päästi Aronin metsälammen kortteiselle rannalle hakemaan ja meni itse mukaan.

- En ollut ajan hermolla ja ajauduin liian lähelle kortteikon pehmeää reunaa. Putosin kaksi kertaa polvia myöten, mutta en pitänyt sitä minään. Sitten rupesi pehmenemään. En ollut ottanut varoittavia humpsahduksia tosissani ja vajosin yhtäkkiä kainaloita myöten mutaan. Aloin polkea paikoillani, jalkojen alla oli vielä hieman kovaa maata, mutta sekin vähä hävisi johonkin, lakkasi kantamasta, päin vastoin lieju imi sisäänsä.

Petri yritti tarttua kortteisiin ja vetää itseään ylös, ne eivät tietenkään kestäneet. Hän yritti kammeta itseään ylös haulikon avulla, mutta sekin vajosi pehmeään eikä siitä ollut mitään hyötyä. Kahluuhousut olivat täynnä vettä.

- Ajattelin, että nyt ei Halttusen poika pääse mihinkään. Päätin heti kutsua koiran. Se oli 20 metrin päässä. Se tuli viereen, painoin sitä kaksin käsin selästä ja punnersin itseni irti imusta. Aron upposi liejuun kokonaan, vain silmät näkyivät. Kun sain itseni irti imusta, tartuin toisella kädellä sen niskanahasta, siihen varmaan sattui, ja näytin käsimerkillä suuntaa. ”Eteen”, sanoin, ja Aron loikkasi vajaan metrin. Sillä suunnalla ei ollut kortteikkoa, vain vettä ja mutaa. Loikka kerrallaan Aron veti minut pois. Hidasta, raskasta menoa. Se ei pystynyt uimaan, sen verran lieju kantoi sitä, että sen selkä näkyi pinnalla. Itse olin kainaloita myöten mudassa koko ajan. Yritin meloa asekädellä, mutta ei siitä ollut paljon hyötyä.

- Aron oli koko ajan kuin viilipytty. Välillä katsoi silmiin rauhallisesti, että tulehan nyt ukko sieltä.

Lopulta Aron pääsi pääsi isäntineen rantaan ja kiipesi kovalle maalle. Petri ei uskaltanut vielä irrottaa otetta koirasta.

- Pyysin sitä eteen vielä kerran, että pääsisin kovalle maalle. Se kiskaisi ja sain itseni ylös. Ikinä en ole ollut niin hengästynyt. Tärisin. Kaulailimme siinä pitkään. Lepäsin rannassa tunnin, jalat eivät kantaneet. Koira odotti vieressä.

Siinä Petrin huohottaessa ja rauhoittuessa tunnin rannassa lammen vastarannalla kävi jossakin vaiheessa vene. Joku muukin sinne siis tuli, mutta se olisi ollut Petrille liian myöhäistä.

- Minuutti vielä liejun imussa, se olisi minulle riittänyt ilman Aronia.

Petri oli aikonut yöpyä majalla, mutta mieli muuttui. Sinne ei tehnyt mieli enää jäädä. Hän laahusti mökille jokivartta pitkin.

- Uitin Aronin vielä joen yli edestakaisin, että saisin sen puhtaaksi. Nöyrästi se heti totteli, että tuonneko nyt pitää uida. Ja takaisin.

Petri vaihtoi kuivat vaatteet ja hyppäsi autoon kohti pohjoista. Nukkui koiran kanssa lähellä koepaikkaa. Koe sinänsä ei mennyt nappiin, lintuja ei löytynyt. Hakukin oli ollut epätasaista.

- Lihaksiani särki joka paikasta. Ikinä en ole ollut niin puhki. Yläkroppa oli kuin hakattu.

Ehkäpä siis Aroninkin lihakset olivat jumissa. Mitä muuta voi odottaa, jos 26-kiloinen koira vetää 80-kiloisen isäntänsä haulikkoineen liejun vastuksen läpi rantaan.

Vasta kolmantena päivänä tapahtuman jälkeen Petri sanoi tajunneensa asian. Tuli tyhjä olo. Ja vasta viidentenä päivänä lihassärky alkoi helpottaa ja huumori tulla mieleen.

- Onko totta että olen tässä.

Aron ei menettänyt malttiaan missään vaiheessa. Se vain palveli isäntäänsä kyselemättä.

- Aron oli ainoa apu.

 

Sankarikoira!

 

Petriä haastatteli Elina Lustig